torstai 20. huhtikuuta 2017

Mustaherukka kukkii

Rentouttavan pääsiäisloman jälkeen oli ihan kiva palata töihin, vaikka eka yö menikin valvoessa, kun unohdin melatoniinin, jota en lomalla tarvinnut. Onneksi alkuviikko on ollut ihanan aurinkoinen. Tiistaina käytiin hoitolasten kanssa pitkällä kävelyretkellä ihmettelemässä maiseman muutosta. Pulkkamäessä ei ole enää lunta ja pikkujoessa on enemmän vettä kuin jäätä. Ja kotona on melkein kesä! Leikkasin mustaherukkapensasta, ja otin oksat maljakkoon. Nyt meillä kukkii mustaherukka sisällä, tuossa nenäni edessä työpöydällä.


Kukkivien herukoiden myötä keräilin muutaman muun pienen iloa tuottavan yksityiskohdan viime päiviltä. Viikonloppuna kokeilin Yhteishyvästä löytyvää chorizopepperonipintxojen ohjetta, ja tuli todella maistuvia herkkuja!


Lasiastiassa oli vielä hetki sitten jouluvalot - anteeksi, sisustusvalot - mutta ajattelin, että soma vaaleanpunainen kynttilä sopii paremmin kevääseen (taas vaaleanpunaista - apua!). Pieni yksityiskohta, mutta niin ilahduttava.


Pian saa varpaatkin lisää lämmikettä. Päätin kokeilla Kardemumman talosta löytämääni Sirkka-sukkien ohjetta vaaleanvihreään Seiskaveikkaan, ja kivan näköinen sukka on tulossa. On myös todella nopeasti neulottava malli, etenee ihan huomaamatta! Puikkoina tässä on 3 mm:n metalliset kuutiopuikot. Sopii tällaiselle löyhäkätiselle hyvin.


maanantai 17. huhtikuuta 2017

Kotona

Koti. Perhe. 
Oma paikka.
Suoja. Lämpö.
Turvasatama.

Kotoa saa lähteä.
Kotiin saa palata.
Aina toivotetaan hyvää matkaa.
Joka kerralla on tervetullut.

Toisinaan tunnen olevani kuin etana: Kotini on siellä missä olen. Josku se taas on kaukana kuin Oziin eksyneellä Dorothyllä. Ihana, iloinen ja hämmentävä on se tunne, joka tulee, kun menee tuttuun paikkaan, tapaa tutut ihmiset ja tuntee tulleensa kotiin vaikka olisi ollut poissa vuosia. Koti on paljon enemmän kuin seinät ja huonekalut. Se on enemmän kuin ydinperhe tai ne, kenen kanssa asut.

Lauantaina menin käymään vanhassa kotiseurakunnassani. Tila on täysin muuttunut uuden omistajan tekemän remontin myötä. Seiniä katsoessani koin olevani vieraassa paikassa, en pitänyt muutoksesta. Tuttu teksti oli sentään jätetty seinään, se tärkein. Muuten ainoa mielestäni positiivinen muutos oli keventynyt puhujan paikka, raskaan rakennelman tilalle oli tullut kevyt risti. Mutta kun vastaani tulivat tutut kasvot, ja lapsuudestani asti tuttu ihminen toivotti minut tervetulleeksi, tunsin olevani taas kotona. Näin ympärilläni paljon tuttuja, joiden tapaaminen ilahdutti ja jotka ilahtuivat minun tapaamisestani.





Iltapäivällä tapasin pitkäaikaisimman ystäväni, olemme tunteneet toisemme niin kauan, ettei kumpikaan muista miten ja milloin olemme tavanneet. Sen vain tiedän, että olemme asuneet naapuruksina noin yksivuotiaista asti. Näemme silloin tällöin, emme edes joka vuosi. Ja aina juttu jatkuu suurinpiirtein siitä mihin on jäänytkin. Ystäväni seurassa voin olla mitä olen, muu ei edes menisi läpi.






Illalla ajelin vanhempieni luo yöksi. Matkalla poikkesin katselemaan maisemia merenrantaan. "Tästä me aina menimme uimakouluun." "Tästä pyöräilin ystävän kanssa kuumana kesäpäivänä." Niin monta muistoa, niin hiljainen ja kaunis kevätilta, lintujen kiljuna, moottorivene, veden loiskinta. Lossin kolina puuttuu, mutta olen jo tottunut ajatukseen sillasta.

Lossin odottaminen ei ollut koskaan tylsää.

Jälleen tunsin olevani kotona, sekä kylällä ajellessa että lapsuuskodissani, vaikken ole siellä enää 15 vuoteen asunut. Vähän on silti muuttunut. Kodissa on kodin tuntu. Tutu elokuvat löytyivät kaapista. Nukuin 12 tuntia heräämättä kertaakaan kesken kaiken. Edes isän kuorsaus ei häirinnyt, koska vanhemmat olivat itse mökillä. Sunnuntaina palasin kotiin hyvin nukkuneena. Vastassa olivat lapset ja armas aviomieheni. "Äiti!" huudahti Heikki ja rutisti minua pienillä voimakkailla käsillään. Olin taas kotona.


maanantai 10. huhtikuuta 2017

Iloiten ja leväten

Aloitin tämän blogin, jotta saisin omaan elämääni positiivisemman katsantokannan, huomaisin sen hyvän joka minulla on ja osaisin nauttia ilosta tietoisemmin ja ehkä myös levittää iloa ja hyvää mieltä ympärilleni. Polku on vasta alussa, mutta mielenkiinnolla jatkan eteenpäin. Nyt iloitsen muun muassa siitä, että viisivuotiaani haluaa, osaa ja uskaltaa kiivetä puuhun!

Pieni poika omenapuussa
Lisäksi Heikki oppi tässä alkukeväästä ajamaan polkupyörällä sujuvasti. Aikaisemmin ollaan menty potkupyörällä, mutta nyt riittää pienessä ihmisessä mittaa ja voimaa myös Helkaman ajoon. Kasarimalliin runko on kohtalaisen raskas. Itse opettelin tällä söpöläisellä ajamaan myös viisivuotiaana. (Kitinä ei kuulu Helkamasta, vaan omasta Nopsastani.)



Voisi sanoa, että jos viime vuosi oli tarpomista ja raahautumista, niin ei tämä alkuvuosi sen helpompi ole ollut, vaikka paikoin monet asiat ovatkin paljon paremmin. Juurikin ilo on monesti ollut kadoksissa, ja siksi Tapio Lohikon Tampereen Baptistikirkossa 26.3.2017 pitämä puhe osui kohdalleen. Suosittelen kuuntelemaan kyseisen puheen, mutta varoitan: ilosi saattaa lisääntyä. Tälle alkavalle viikolle sain myös iloon ja merkityksen kokemiseen liittyvän hyvän mielen lauseen: Teen asioita, jotka ovat itselleni tärkeitä.



Viime viikon olin tiistaista alkaen lomalla uupumuksen takia. Stressi vei yöunet ja sitä kautta työkyvyn. Eräänlaisena terapiatyönä tein seinävaatteen villalangoista, jotka ripustin omasta pihasta napsittuun ja ihan itse kuorittuun omenapuun oksaan. Ripustusnarun tein niin, että otin jokaisesta työssä olevasta väristä yhden langan. Olen ihminen, joka rakastaa värikarttoja, valööria, sävyjen kanssa leikkimistä... Olen aikaisemmin ollut varsin antivaaleanpunainen värivalinnoissani, mutta jostain syystä löysin laatikosta aika monta erilaista sävyä vaaleasta roosasta tummaan luumuun. Oli varsin rentouttavaa valita värejä, miettiä järjesystä ja antaa pehmeän langan juosta sormien välissä. Malliin ei tarvinnut uhrata voimavaroja, ei miettiä käsialan tiukkuutta tai langan kestävyyttä. Työn alareunasta tein aaltoilevan - sitähän elämä on. 

maanantai 3. huhtikuuta 2017

Anna anteeksi ja päästä irti

Auringonvaloa viikkoosi!

Ei päästä helpommalla viime viikonkaan lause. "Annan itselleni anteeksi." Jos jokin on vaikeaa, niin itselleen anteeksi antaminen. Etenkin kun on mokannut oikein kunnolla. Ensinnäkin on vaikeaa uskoa ja ymmärtää, että joku toinen antaisi anteeksi, ja vielä vaikeampaa on tehdä se itse. Ja kuitenkin - se kannattaa. Anteeksi antaminen tarkoittaa myös irti päästämistä, mistä puhuu tämän viikon hyvän mielen lause: "Päästän irti siitä, mikä ei enää palvele." Anteeksi antaminen mahdollistaa kasvun ja kehityksen, virheistään oppimisen. Irti päästäminen voi johtaa samaan lopputulokseen, uuteen mahdollisuuteen.

Talvi päästää irti hiljalleen.

Sinä lienet tehnyt monta hölmöä, huonoa, turhaa ja haitallista asiaa elämäsi aikana, ihan kuten minäkin. Jos et ole, et liene inhimillinen ihminen. Suurimman osan näistä asioista ympäristösi on antanut anteeksi ja unohtanut, mutta itse muistat ne edelleen. Itselläni on liuta tällaisia asioita, jotka palaavat mieleen aika ajoin, vaivaavat ja murehduttavat. Olen pyytänyt asianosaisilta anteeksi. Olen pyytänyt anteeksi Jumalalta. Itseltäni en edes ole pyytänyt anteeksiantoa. Miksi? Koska en kuitenkaan pysty unohtamaan?  Mutta jos Taivaallinen Isäni antaa minulle anteeksi, onko minulla oikeastaan edes oikeutta olla antamatta itselleni anteeksi? Kristittynä väittäisin, ettei ole.

 Välillä on hyvä viettää aikaa itsensä kanssa.
Entä sitten tuo irti päästäminen? Se voi olla tarpeellista niin hyvien kuin haitallistenkin asioiden suhteen. Elämässäsi voi olla asioita, ihmisiä tai tapoja, jotka aikanaan ovat olleet hyvinkin hyödyllisiä ja tarpeellisia, mutta eivät ole sitä enää. Itse asiassa sama, mikä pätee tavaroihin, pätee myös abstrakteihin asioihin: kaikkea ei tarvitse säästää. Sen sijaan anteeksi antaminen ja irti päästäminen säästää sinua itseäsi. Et enää kuluta voimavarojasi turhaan murehtimiseen, syyllisyyden kantamiseen tai totutun, mutta ei enää tarpeellisen tavan toteuttamiseen.

Soittamisesta olen välillä päästänyt irti, kun se on ollut tarpeellista.
Nyt se on taas palannut elämääni.

"Kauniita tavoitteita, korkealentoisia ajatuksia", sanot kenties? Niinhän nämä ovat, mutta voiko mitään saavuttaa ilman tavoitteita ja päämääriä. Ei. Ja toisinaan on hyvä kirjoittaa auki ajatuksiaan, vaikka korkealentoisiakin. Ja sitähän tämä blogi itselleni on. Kirjoitan sitä ensisijaisesti itselleni, mutta iloitsen, jos sinäkin saat tästä iloa ja hyvää mieltä elämääsi.

Lasten itse tekemät synttärimuistamiset lämmittävät vielä viikkojenkin päästä.

Mikä sitten on tuonut iloa omaan elämääni viime päivinä? Kevään kasvun herääminen ilahduttaa joka vuosi. Viime viikolla ehdin pitkästä aikaa jutella siskoni kanssa rauhassa. Viikonloppuna ehdin puuhata puutarhassa, ja nyt on kaksi neljästä omenapuusta leikattu ja oksat haketettu. Herukat ovat saaneet tuhkaa ja katetta juurilleen. Viikonloppuna myös nukuin paremmin kuin pitkään aikaan, ehdin jutella puolisoni kanssa ja jopa ommella, mikä oli aivan odottamatonta. Projekti on toki kesken, mutta tärkeintä lieneekin matka eikä päämäärä. ;)









maanantai 27. maaliskuuta 2017

Kaikkein vaikein tehtävä

Viime viikon Hyvän mielen lause taisi olla se kaikkein vaikein. Ehkä sen takia en ole muistanut vielä tälle viikolle ottaakaan lausetta. Edellisessä on vielä sulattelemista. Sitä tosin riittänee loppuelämäksi, eli ehkäpä tänä iltana otan uuden lauseen. Niin, mikäpä se lause sitten olikaan? "Hyväksyn itseni kokonaan."


Voi morjens! Mitä tästä edes osaa sanoa? Sitä paitsi Nuttu nurin, onni oikein -blogin Pauliina kirjoitti juuri samasta asiasta tekstissään Entä jos ihan oikeasti riität? ja sanoi kaiken niin kohdalleen, että meinaa olla vaikeaa keksiä omaa sanottavaa. Toisaalta aihe on niin ikiaikainen, että siitä puhui jo Jeesus opetuksessaan sanoessaan "Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi." Sillä tästähän siinä puhutaan. Yleensä luemme vain alkuosan lauseesta, ja kipuilemme lähimmäisenrakkauden kanssa, kun kuitenkin terve itsestänsä välittäminen on pohja myös toisista välittämiselle. Todellista toisista huolehtimista ei ole se, että jättää huolehtimatta itsestään. Välittäminen ja huolehtiminen ovat eräitä rakkauden ilmenemismuotoja, ja niihin kuuluu myös hyväksyminen. Myös itsensä hyväksyminen, ja ensisijaisesti se. Maaretta Tukiainen sanoo taidosta hienosti, että "Se on hyväksyvää ystävällisyyttä, joka kohdistuu omaan persoonaan". Milloin viimeksi olit ystävällinen itsellesi?

Tähän voisi lisätä, että "You are one of them."
Olen malliesimerkki siitä, että kiellän omat tarpeeni ja huolehdin toisista. Tosin olen ehkä jotain oppinut viime vuosina, kun on ollut pakko. Mutta onko aina oltava pakko, että voi oppia? Voisiko joku säästyä siltä koululta, minkä itse olen käynyt masennuksineni ja muine kriiseineni? Ainakin toivoisin, että omat lapseni oppisivat rakastamaan itseään terveesti, hyväksymään itsensä sellaisena kuin ovat. Sillä he ovat ihania ja rakastettavia kaikessa rasittavuudessaan ja tuskastuttavuudessaankin. Lapseni ovat taitavia, empaattisia (vaikkei sitä aina huomaa), lahjakkaita, kauniita, iloisia. Kaipa he jotain ovat perineet minultakin. Toivottavasti eivät tätä loputonta itsekriittisyyttä, johon lankean kerta toisensa jälkeen, ja joka selvästi muun muassa vaikeuttaa sosiaalisten kontaktien pysymistä. Minun on todella helppo tutustua ihmisiin - alussa. Mutta koska olen piintyneesti sitä mieltä, etten ole viehttävä persoona, eikä kukaan halua viettää kanssani aikaa (Miten ikinä olen päätynyt naimisiin ja saanut työpaikan?!), ihmissuhteet jäävät pinnallisiksi tai katkeilevat ja katoavat. Koska olen niin järkyttävän epävarma itsestäni. Siitä, että Minä Kyllä Kelpaan. Ja on muuten kokonaan sen toisen ongelma, jos en kelpaa, koska olen oikeasti ihan sairaan hyvä tyyppi. Että näin. Tulipa nyt avauduttua siitäkin asiasta, josta olen aikaisemmin puhunut vain puolisoni ja terapeuttini kanssa. Ja ehkä pikkusiskon, en muista enää. Ehkä nyt oli oikea aika.

Itseäänkin on lupa ilahduttaa - vaikkei aina
menisikään ihan niin kuin ajattelit.

Tänään olin itselleni ystävällinen ja kirjoitin tämän tekstin, koska sisimpäni tarvitsi sitä.

lauantai 11. maaliskuuta 2017

Huurteinen seikkailu

Tällä viikolla hyvän mielen lauseeni on ollut "Elämäni on seikkailua", mikä sopii mielestäni hyvin synttäriviikolle. Seikkailua on myös tälle viikolle mahtunut, joskin jokaiseen aamuun voisi suhtautua ajatuksella "Mitähän jännittävää elämä tänään tuo kohdalleni?" silleen positiivisen odottavassa mielessä. Niin kuin lapsi, joka herää ja kysyy: "Mitä me tänään tehdään?" Taitaa liian usein oma ajatus olla, että mitähän kaikkea tänään pitää tehdä, voi ei, haluan jatkaa uniani. Tunnustatko? Minä tunnustan. 



Maanantaina sain kuulla ystävien ja tuttujen seikkailuista maailmalla, kun olin pitämässä seurakunnan lähetysompeluseuraa. Tuntuu aina seikkailulta kuulla tapahtumista Afrikassa, Lähi-idässä, Kaukasuksella tai vaikkapa Karibialla. Tiistaina oli jännittävää se, kun vietin illan yhdessä siskon ja siskon lasten kanssa ensimmäistä kertaa niin, että paikalla oli viisi lasta. Mukavasti meni, vaikka Johanneksen tukka oli yhdessä vaiheessa ihan noessa, kun poika kävi tutkimassa takkaa vähän turhan intensiivisesti. 



Keskiviikkona satoi lunta. Sitä tuli niin paljon, että minä melkein jo mieleni pahoitin, kun ei kevät vielä tullutkaan. Töissä tuli ihan naamioitunut olo, kun ulkoillessa piti vetää huppu päähän ja silmälasit olivat lumessa. Jännittävintä oli illalla, kun ajelin pimeässä lumipyryssä vierasta maaseutureittiä. Piti ihan pysähtyä ottamaan kuva. Torstaina taas saimme nauttia maailmalla kolmisen vuotta seikkailleen ystävän seurasta. Seikkailua omaan elämään toi erilainen työpäivä, jonka vietin agenttihommissa toisessa päiväkodissa. On jännittävää mennä uuteen paikkaan ja mukavaa nähdä erilaisia tapoja tehdä työtä. Tänään taas työpäivään mahtui jännitystä, kun lapset tuntuivat päättäneen harjoitella mahdollisimman ikävää käytöstä, ja piti olla tarkkana, kuka seuraavaksi kiusaa ja ketä. Onneksi tällaiset päivät ovat suhteellisen harvinaisia. Taisi kaikilla olla kaipuu viikonlopun viettoon.





Moni asia on ilahduttanut tällä viikolla. Muun muassa hankkimani kukkaset ovat pysyneet elossa! Töissä oli piristysperjantai. Tällä kertaa se tarkoitti sitä, että kahvihuone oli laitettu kauniiksi ja tarjolla oli pieniä herkkuja. Kevät saapui kahvihuoneeseen esikoiden ja ruusujen mukana. Ruusut tosin olivat jo keskiviikon naistenpäivästä, mutta ihania edelleen. Työkaveri tuli pyytämään anteeksi ajattelematonta käytöstään, joka ei suoranaisesti ollut edes koskenut minua, vähän vain kiertotietä, enkä edes ollut ollut kuulemassa ko. tilannetta. Arvostan suoraselkäisyyttänsä! Antti ja Heikki muistivat minua itsetehdyillä synttärilahjoilla, ja mieskin toi minulle ihanan hortensian - juuri kun olin miettinyt, että olisipa kiva tänä vuonna saada hortensia pihalle. Nyt on tavoitteena pitää tämä yksilö elossa! Hyvää mieltä tuotti myös se, kun huomasin laittaneeni itselleni Frozen-kynnet. Asiaa tuntevat ymmärtävät kyllä. Testasin vuoden verran laatikossa lojunutta lakkaa ekan kerran, ja vaikkei turkoosi ole omin värini, tykkäsin tästä kovasti. Muutenkin olen saanut arkipäiviin pientä iloa lakatuista kynsistä, joiden väriä olen vaihdellut muutaman päivän välein. Turhamaista ja turhaa, voisi sanoa, mutta onko se, jos siitä tulee hyvälle tuulelle? Mielestäni tämä sopii hyvin lauseeseen "Teen hauskoja asioita niiden itsensä vuoksi".



Mietipä mikä pienen pieni asia on tällä viikolla tuonut sinulle hyvää mieltä. Itse kaipailen vielä sitä huurteista, mitä sitten lieneekin. Ai niin, söin torstaina jäätelön! Ihan synttäreiden kunniaksi. Iloa viikonloppuusi!

lauantai 4. maaliskuuta 2017

”Et sä saavu kun jo täällä oot”

Sun ei tarvii juosta itseäs pakoon.” On tullut kuunneltua aika paljon Edelmannia tässä viimeisen viikon aikana. Olen sitä ikäluokkaa, että olisin voinut fanittaa Samulia varhaisina teinivuosina kovastikin, mutta silloin ei kolahtanut – pois lukien Tuhat yötä, joka ruokki sopivasti pikkuteinin romantiikan nälkää. Uudempi tuotanto sen sijaan uppoaa paikoin hyvinkin. Siinä on sellaista oivallusta ja karheutta, joka sopii mielenmaisemaani usein varsin hyvin. Kun vielä lauluääni miellyttää korvaa, niin mikä jottei.

Pilvet kuin musiikkia

Olen sanonut monesti, ja sanon jälleen, että itselleni tärkeimpiä vaikutteita kuunnella jotakin ovat lyriikat. Musiikki voi olla vaikka kuinka hyvää, mutta jos sanoitus ontuu tai ärsyttää, kuuntelematta jää. Toisaalta hyvän sanoituksen ansiosta sulatan musiikilliset heikkoudet kohtalaisen helposti – ainakin jos kysyy itseäni musiikkikriittisemmiltä ihmisiltä. Omaksun myös huonosti uusia musiikillisia vaikutteita, olen aivan pihalla ns. musiikkitrendeistä, siitä mikä milloinkin on pinnalla, mitä ”kaikki kuuntelevat”, enkä yleensä tunnista radiobiisejä tai niiden esittäjiä. En fanita artisteja tai bändejä, vaan kappaleita. Hyvä kappale on hyvä kappale. Meinasin kirjoittaa, että esittipä sen kuka tahansa, mutten sentään ihan niin puukorva ole minäkään. Kyllä hyvän biisin voi pilata huonolla esityksellä.

Tämän viikon löytöjä olivat Edelmannin levyltä Mahdollisuus kappaleet Jokainen teko ja Älä tee sitä. Jälkimmäinen kertoo epätoivosta ja toivossa kiinni roikkumisesta, ystävän pinnalla kannattelusta. Siitä että valo on nurkan takana, jaksa vielä muutama askel, jokunen hetki, kipu helpottaa kyllä. ”Tuohon pimeään päästä en.” Jokainen teko taas on ainakin itselleni kertomus siitä, että kaikki on hyvin juuri nyt. Nykyhetkeä ei tarvitse tavoitella, se on. Elämä muokkaantuu valintojemme myötä. Aina ei ehkä ole jälkeenpäin tyytyväinen, mutta parasta on se, että vaikka mennyt on mennyttä, nykyhetkessä voi olla ja tulevaan voi vaikuttaa. Eikä itseään tarvitse juosta pakoon, vaikka joskus tuntuukin siltä, että ei kerta kaikkiaan kestä itseään, omia ajatuksiaan, tunteitaan, tekojaan. En oikeastaan ollut yllättynyt, että tekstin takana on Kalle Chydenius ja Kari Haapala. Kumpikin on arvostamieni sanoittajien listalla melko korkealla.

Oonksmä jotenki eristäytyny vai?

Ja mikä olikaan tämän musiikillisen avautumiseni taustalla? Ensinnäkin näistä sinänsä haikeista kappaleista tuli tällä viikolla tosi hyvä mieli. Ne sanoittavat osaltaan omaa elämääni, niitä karheampia ja hämärämpiä mutta myös valoisimpia ja kantavimpia puolia siitä. Voisin palata märehtimään sitä, että joskus oli tosi kurja olla, ja olen ihan kamala ihminen. Mutta valitsen olla kiitollinen siitä, että minulla on vaikeina hetkinä ollut vierellä ystäviä, jotka ovat pitäneet kiinni, eivät ole päästäneet pimeään, ainakaan kovin syvälle. Tarvittaessa he ovat kannatelleet minua, ja varmaan itsekin olen saanut kannatella heitä. Elämä on muovannut minua, olen tehnyt valintoja – oikeita ja vääriä. En ole aina (ollut) tyytyväinen itseeni. Silti minun ei tarvitse paeta, vaan voin seistä tässä ja nyt kiitollisena ja tyytyväisenä itseeni ja elämääni. Välillä myrskyää sisälläni, välillä ympärilläni. Jokainen myrsky ja jokainen aurinkoinen päivä, jokainen varjo ja hymy, jokainen kohtaaminen ja yksinäinen hetki muokkaavat minua ja elämääni. Ne ovat juuri niitä oman elämäni palasia, joista muotoutuu aikanaan kokonainen kuva. 

"Sull' on suuret unelmat
ja se on hyvä niin.
Sun mielenmaisemat 
jatkuu horisonttiin.
Ei mulla oikeutta
oo sua omistaa,
ei kyseenalaistaa
eikä toiseksi pakottaa."
(Edelmann: Jokainen teko)

Toiseksi jatkoin edelleen ystävyysteeman prosessointia. Se mitä toivon on, että voisin olla toisille ystävä, joka pitää kiinni ja kannattelee, auttaa, elää rinnalla, iloitsee ja suree mukana. Toivon, että valintani toisivat iloa ja voimaa, eivät satuttaisi tai rikkoisi. Ympärilläni on oikeasti ihan mielettömän hienoja ihmisiä, ainutlaatuisen arvokkaita, iloisia, kauniita, hyväsydämisiä, kekseliäitä... Kaikin tavoin tuntemisen arvoisia. Tuntuuhan tämä vähän kliseiden pyörittelyltä, mutta taitavat olla sellaisia asioita, joita ei vain meinaa omaksua, vaikka kuinka tietää. 

Tällä viikolla nämä kappaleet saivat minussa aikaan positiivista liikettä. Ehkä ne ilahduttavat sinuakin. Ja jos et tykkää, niin saat anteeksi. 

Ruusut lakastuvat, sanat eivät koskaan. Uskon edelleen tähdenlentoihin ja kevääseen.