torstai 17. toukokuuta 2018

Vappuna laulattaa

Vappuna kuuluu laulaa. Tämä lienee monelle selvä asia, vaikka valitettavan harva laulanee selvänä vappuna. No, minä lauloin ihan vain veden voimalla, kuten oletettavasti koko kuoro. Lempäälän seurakunnan Olkkarin vappu -tapahtumassa kokoelmakuoromme lauloi Suomalaisen messun lauluja. Ja pitkästä aikaa oli helppo laulaa. Ehkä olin treenannut kerrankin tarpeeksi, ehkä äänenavaus sujui hyvin, ehkä vain olin riittävän levännyt ja stressitön. Ainakin oli tosi kiva laulaa.

Alkutilanne aamulla
Käsityöihmisenä olin myös tyytyväinen keikka-asuuni. Koodina oli sinistä ja/tai valkoista, joista kumpikaan ei varsinaisesti kuulu perusväreihini vaatetuksessa. Joten aamun aloitin ompelemalla. Lopputuloksena oli valkoinen kesämekko joustocollegesta, johon yhdistin vuosia sitten virkkaamani sinisen ponchon ja viikonloppuna viimeistelemäni uudet villasukat. Oli rento ja lämmin lauluasu tämä.

Sinivalkoiset kuorosukat
Tuottaa iloa saada aikaan asioita käsillään. Ehkä se on myös terapeuttista sen takia, että työssäni harvoin näen työn tuloksia, koska ne tulevat näkyviin todella vasta muutaman kymmenen vuoden päästä. Työn hyviin puoliin taas kuuluu se, että höpsöttely kuuluu työnkuvaan. Vappuaattona päätin vaihtaa punatukasta blondiksi. Ja mitä olisikaan vappu ilman kukkia.

Vappuneito
Ja joo. Se on peruukki. Miten olen aikanaan pärjännyt pitkien hiusten kanssa? Ehkä niihin taas tottuis, kun nyt vaan kasvaisivat.

torstai 3. toukokuuta 2018

Tykkään kiipeillä puissa

Olen aina tykännyt kiipeillä puissa. Jokin viikko sitten poikkesin lapsuuden leikkipaikoilla muun muassa katsastamassa puun, jossa kiipeilin alle kymmenvuotiaana paljonkin. Näin aikuisena kiinnitin paljon enemmän huomiota puun alla oleviin isoihin kivenlohkareisiin. Ne olivat paikoillaan myös kolmekymmentä vuotta sitten. Ihme ja kumma, koskaan ei meille lapsille sattunut mitään, ei puussa eikä kallioilla sen lähellä. Leikkipaikka oli mitä parhain. Ja paljon suurempi kuin nykyään.

Minä ja saha puussa
Viime viikonloppuna sain taas kiipeillä puissa. Tai saa kai niissä kiipeillä koska haluaa, mutta nyt oli hyvä syykin. Kun pihassa on neljä omenapuuta, pitää niitä joskus leikata. Ja yksi puu kaipasi karkeampaa karsintaa, joten muutama isompikin oksa sai lähteä. Siihen tarvittiin sahaa - ja kiipeilytaitoja. Tikkaat on vieläkin kaupassa, ja kiipeäminen nyt vaan on kivaa. Muutenkin viikonloppu meni - nukkumisen lisäksi - kevätpuuhissa. Näyttää siltä, että kohta pääsee taas raparperin parissa puurtamaan.

Pieniä alkuja

Kevään pieniä iloja

Toukka nukkuu
Ja miksi sitten nukuin. Olen nyt kohta ollut kaksi viikkoa töissä monen viikon sairausloman jälkeen. Toki heti alkuun osui aikaisimmat mahdolliset työvuorot. Kun on rytmi ehtinyt kääntyä loman puolelle eikä kroppa ole tottunut työtahtiin, oli aloitus rankin mahdollinen. Eli illat menivät enimmäkseen töistä toipumiseen, ja viikonloppu rankasta viikosta. Tämä viikko on mennyt jo huomattavasti paremmin, vaikka mielialan kanssa on ollut haastetta nyt parina - kolmena päivänä. Tutut lääkkeet - kirjoittaminen ja lukeminen - ovat kyllä olleet suureksi avuksi.

perjantai 20. huhtikuuta 2018

Kun ilo katosi

Vuosi vierähti vallan vikkelään.
Äitienpäivämuistamisia pojilta

Aloitin tämän blogin tarkoituksenani tehdä itselleni näkyvämmäksi itseäni ilahduttavat asiat. Huhtikuun lopun jälkeen en kuitenkaan kirjoittanut sanaakaan. En tänne blogiin. Ei se tarkoita, ettei mikään olisi ilahduttanut. Tai etten mitään olisi kirjoittanut.

Aistipolku Muumimaailmassa

Kylvöhommia

Juhannus

"Nouse salkoon lippu valkoinen, piirrä pilviin risti sininen."
On ollut monia hetkiä, jolloin olen ollut iloinen, ylpeä, onnellinen. Esimerkiksi silloin, kun esikoinen jaksoi pelata hienosti koko helteisen päivän jalkapalloturnauksessa. Kun pääsin pitkästä aikaa nuortenleirille, ja tajusin että just se on mun juttuni nyt seurakunnan hommista. Kun seikkailin kuopuksen kanssa Muumimaailmassa, ja ilo kupli pienestä pojasta kuin vissy pullosta. Kun esikoinen sai jalkapallossa tsempparipelaajan pokaalin. Kun kuopus jäi ensimmäiselle lastenleirilleen isoveljen kanssa. Kun vietin leppoisaa kesäiltaa vanhojen työkavereiden kanssa. Kun juhannuksena katselin salossa liehuvaa Suomen lippua taivast vasten. Kun kelluin pimeässä tankissa suolaveden kannattelemana. Kun seikkailin Tallinnassa, ja aurinko paistoi kirkkaammin kuin koko muuna kesänä yhteensä. Kun pelasin teinien kanssa jalkapalloa, ja sain otettua pallon pois 15-vuotiaalta urheilijapojalta. Kun hiihdin ensimmäisen kerran moneen vuoteen.

Tallinnan kattoja ja portaita
Iloisia puita Turussa
Latu luistaa
Tässä muutamia esimerkkejä menneiden kuukausien ilonaiheista. Osasta on kuvakin muistona, osan olen tallettanut vain sisimpäni muistikirjaan.

Mutta kuitenkin se katosi. Ilo. Kokonaiskuva viime kuukausista muistuttaa valitettavan paljon keskivertoa marraskuista räntähämärää. Kevät meni kylmässä kohmelossa, kesä sadetta pidellessä, syksy kurahousurallissa. Ei ollut voimia oikein mihinkään. Olin vain väsynyt. Koko ajan. Syksyllä putosin kuoppaan, josta edelleen koitan kavuta ylös, vaikka välillä tuntuu kuin kaivaisin vain syvempää monttua itselleni.

Talviretkellä
Mielen lepuutusta kirjoittaen ja neuloen
Ulkoisesti elämä on ihan mallillaan. Mutta useiden tekijöiden summana ilo kuitenkin katosi elämästä. Monta kuukautta heräsin joka ikinen aamu kuin painajaiseen, ja olisin halunnut takaisin uneen, ettei tarvitsisi kohdata uutta päivää. En vain olisi jaksanut.

Pieni sitkeä aurinko.
Elämä on kuitenkin kaikessa hauraudessaan myös sitkeä. Uusi päivä alkaa, ja minä edelleen hengitän. Kuulen. Näen. Koen. Tunnen. Välillä on ollut pakko ajaa meren rantaan hengittämään. Osa minusta on ja tulee aina olemaan rannikon lapsi. Yhtä tärkeää kuin saada kirjoittaa on saada hengittää merituulta, antaa sen riepottaa hiukset sekaisin ja ajatukset järjestykseen.

Merituulen hellittävänä
Antaa tuulen puhaltaa.


torstai 20. huhtikuuta 2017

Mustaherukka kukkii

Rentouttavan pääsiäisloman jälkeen oli ihan kiva palata töihin, vaikka eka yö menikin valvoessa, kun unohdin melatoniinin, jota en lomalla tarvinnut. Onneksi alkuviikko on ollut ihanan aurinkoinen. Tiistaina käytiin hoitolasten kanssa pitkällä kävelyretkellä ihmettelemässä maiseman muutosta. Pulkkamäessä ei ole enää lunta ja pikkujoessa on enemmän vettä kuin jäätä. Ja kotona on melkein kesä! Leikkasin mustaherukkapensasta, ja otin oksat maljakkoon. Nyt meillä kukkii mustaherukka sisällä, tuossa nenäni edessä työpöydällä.


Kukkivien herukoiden myötä keräilin muutaman muun pienen iloa tuottavan yksityiskohdan viime päiviltä. Viikonloppuna kokeilin Yhteishyvästä löytyvää chorizopepperonipintxojen ohjetta, ja tuli todella maistuvia herkkuja!


Lasiastiassa oli vielä hetki sitten jouluvalot - anteeksi, sisustusvalot - mutta ajattelin, että soma vaaleanpunainen kynttilä sopii paremmin kevääseen (taas vaaleanpunaista - apua!). Pieni yksityiskohta, mutta niin ilahduttava.


Pian saa varpaatkin lisää lämmikettä. Päätin kokeilla Kardemumman talosta löytämääni Sirkka-sukkien ohjetta vaaleanvihreään Seiskaveikkaan, ja kivan näköinen sukka on tulossa. On myös todella nopeasti neulottava malli, etenee ihan huomaamatta! Puikkoina tässä on 3 mm:n metalliset kuutiopuikot. Sopii tällaiselle löyhäkätiselle hyvin.


maanantai 17. huhtikuuta 2017

Kotona

Koti. Perhe. 
Oma paikka.
Suoja. Lämpö.
Turvasatama.

Kotoa saa lähteä.
Kotiin saa palata.
Aina toivotetaan hyvää matkaa.
Joka kerralla on tervetullut.

Toisinaan tunnen olevani kuin etana: Kotini on siellä missä olen. Josku se taas on kaukana kuin Oziin eksyneellä Dorothyllä. Ihana, iloinen ja hämmentävä on se tunne, joka tulee, kun menee tuttuun paikkaan, tapaa tutut ihmiset ja tuntee tulleensa kotiin vaikka olisi ollut poissa vuosia. Koti on paljon enemmän kuin seinät ja huonekalut. Se on enemmän kuin ydinperhe tai ne, kenen kanssa asut.

Lauantaina menin käymään vanhassa kotiseurakunnassani. Tila on täysin muuttunut uuden omistajan tekemän remontin myötä. Seiniä katsoessani koin olevani vieraassa paikassa, en pitänyt muutoksesta. Tuttu teksti oli sentään jätetty seinään, se tärkein. Muuten ainoa mielestäni positiivinen muutos oli keventynyt puhujan paikka, raskaan rakennelman tilalle oli tullut kevyt risti. Mutta kun vastaani tulivat tutut kasvot, ja lapsuudestani asti tuttu ihminen toivotti minut tervetulleeksi, tunsin olevani taas kotona. Näin ympärilläni paljon tuttuja, joiden tapaaminen ilahdutti ja jotka ilahtuivat minun tapaamisestani.





Iltapäivällä tapasin pitkäaikaisimman ystäväni, olemme tunteneet toisemme niin kauan, ettei kumpikaan muista miten ja milloin olemme tavanneet. Sen vain tiedän, että olemme asuneet naapuruksina noin yksivuotiaista asti. Näemme silloin tällöin, emme edes joka vuosi. Ja aina juttu jatkuu suurinpiirtein siitä mihin on jäänytkin. Ystäväni seurassa voin olla mitä olen, muu ei edes menisi läpi.






Illalla ajelin vanhempieni luo yöksi. Matkalla poikkesin katselemaan maisemia merenrantaan. "Tästä me aina menimme uimakouluun." "Tästä pyöräilin ystävän kanssa kuumana kesäpäivänä." Niin monta muistoa, niin hiljainen ja kaunis kevätilta, lintujen kiljuna, moottorivene, veden loiskinta. Lossin kolina puuttuu, mutta olen jo tottunut ajatukseen sillasta.

Lossin odottaminen ei ollut koskaan tylsää.

Jälleen tunsin olevani kotona, sekä kylällä ajellessa että lapsuuskodissani, vaikken ole siellä enää 15 vuoteen asunut. Vähän on silti muuttunut. Kodissa on kodin tuntu. Tutu elokuvat löytyivät kaapista. Nukuin 12 tuntia heräämättä kertaakaan kesken kaiken. Edes isän kuorsaus ei häirinnyt, koska vanhemmat olivat itse mökillä. Sunnuntaina palasin kotiin hyvin nukkuneena. Vastassa olivat lapset ja armas aviomieheni. "Äiti!" huudahti Heikki ja rutisti minua pienillä voimakkailla käsillään. Olin taas kotona.


maanantai 10. huhtikuuta 2017

Iloiten ja leväten

Aloitin tämän blogin, jotta saisin omaan elämääni positiivisemman katsantokannan, huomaisin sen hyvän joka minulla on ja osaisin nauttia ilosta tietoisemmin ja ehkä myös levittää iloa ja hyvää mieltä ympärilleni. Polku on vasta alussa, mutta mielenkiinnolla jatkan eteenpäin. Nyt iloitsen muun muassa siitä, että viisivuotiaani haluaa, osaa ja uskaltaa kiivetä puuhun!

Pieni poika omenapuussa
Lisäksi Heikki oppi tässä alkukeväästä ajamaan polkupyörällä sujuvasti. Aikaisemmin ollaan menty potkupyörällä, mutta nyt riittää pienessä ihmisessä mittaa ja voimaa myös Helkaman ajoon. Kasarimalliin runko on kohtalaisen raskas. Itse opettelin tällä söpöläisellä ajamaan myös viisivuotiaana. (Kitinä ei kuulu Helkamasta, vaan omasta Nopsastani.)



Voisi sanoa, että jos viime vuosi oli tarpomista ja raahautumista, niin ei tämä alkuvuosi sen helpompi ole ollut, vaikka paikoin monet asiat ovatkin paljon paremmin. Juurikin ilo on monesti ollut kadoksissa, ja siksi Tapio Lohikon Tampereen Baptistikirkossa 26.3.2017 pitämä puhe osui kohdalleen. Suosittelen kuuntelemaan kyseisen puheen, mutta varoitan: ilosi saattaa lisääntyä. Tälle alkavalle viikolle sain myös iloon ja merkityksen kokemiseen liittyvän hyvän mielen lauseen: Teen asioita, jotka ovat itselleni tärkeitä.



Viime viikon olin tiistaista alkaen lomalla uupumuksen takia. Stressi vei yöunet ja sitä kautta työkyvyn. Eräänlaisena terapiatyönä tein seinävaatteen villalangoista, jotka ripustin omasta pihasta napsittuun ja ihan itse kuorittuun omenapuun oksaan. Ripustusnarun tein niin, että otin jokaisesta työssä olevasta väristä yhden langan. Olen ihminen, joka rakastaa värikarttoja, valööria, sävyjen kanssa leikkimistä... Olen aikaisemmin ollut varsin antivaaleanpunainen värivalinnoissani, mutta jostain syystä löysin laatikosta aika monta erilaista sävyä vaaleasta roosasta tummaan luumuun. Oli varsin rentouttavaa valita värejä, miettiä järjesystä ja antaa pehmeän langan juosta sormien välissä. Malliin ei tarvinnut uhrata voimavaroja, ei miettiä käsialan tiukkuutta tai langan kestävyyttä. Työn alareunasta tein aaltoilevan - sitähän elämä on. 

maanantai 3. huhtikuuta 2017

Anna anteeksi ja päästä irti

Auringonvaloa viikkoosi!

Ei päästä helpommalla viime viikonkaan lause. "Annan itselleni anteeksi." Jos jokin on vaikeaa, niin itselleen anteeksi antaminen. Etenkin kun on mokannut oikein kunnolla. Ensinnäkin on vaikeaa uskoa ja ymmärtää, että joku toinen antaisi anteeksi, ja vielä vaikeampaa on tehdä se itse. Ja kuitenkin - se kannattaa. Anteeksi antaminen tarkoittaa myös irti päästämistä, mistä puhuu tämän viikon hyvän mielen lause: "Päästän irti siitä, mikä ei enää palvele." Anteeksi antaminen mahdollistaa kasvun ja kehityksen, virheistään oppimisen. Irti päästäminen voi johtaa samaan lopputulokseen, uuteen mahdollisuuteen.

Talvi päästää irti hiljalleen.

Sinä lienet tehnyt monta hölmöä, huonoa, turhaa ja haitallista asiaa elämäsi aikana, ihan kuten minäkin. Jos et ole, et liene inhimillinen ihminen. Suurimman osan näistä asioista ympäristösi on antanut anteeksi ja unohtanut, mutta itse muistat ne edelleen. Itselläni on liuta tällaisia asioita, jotka palaavat mieleen aika ajoin, vaivaavat ja murehduttavat. Olen pyytänyt asianosaisilta anteeksi. Olen pyytänyt anteeksi Jumalalta. Itseltäni en edes ole pyytänyt anteeksiantoa. Miksi? Koska en kuitenkaan pysty unohtamaan?  Mutta jos Taivaallinen Isäni antaa minulle anteeksi, onko minulla oikeastaan edes oikeutta olla antamatta itselleni anteeksi? Kristittynä väittäisin, ettei ole.

 Välillä on hyvä viettää aikaa itsensä kanssa.
Entä sitten tuo irti päästäminen? Se voi olla tarpeellista niin hyvien kuin haitallistenkin asioiden suhteen. Elämässäsi voi olla asioita, ihmisiä tai tapoja, jotka aikanaan ovat olleet hyvinkin hyödyllisiä ja tarpeellisia, mutta eivät ole sitä enää. Itse asiassa sama, mikä pätee tavaroihin, pätee myös abstrakteihin asioihin: kaikkea ei tarvitse säästää. Sen sijaan anteeksi antaminen ja irti päästäminen säästää sinua itseäsi. Et enää kuluta voimavarojasi turhaan murehtimiseen, syyllisyyden kantamiseen tai totutun, mutta ei enää tarpeellisen tavan toteuttamiseen.

Soittamisesta olen välillä päästänyt irti, kun se on ollut tarpeellista.
Nyt se on taas palannut elämääni.

"Kauniita tavoitteita, korkealentoisia ajatuksia", sanot kenties? Niinhän nämä ovat, mutta voiko mitään saavuttaa ilman tavoitteita ja päämääriä. Ei. Ja toisinaan on hyvä kirjoittaa auki ajatuksiaan, vaikka korkealentoisiakin. Ja sitähän tämä blogi itselleni on. Kirjoitan sitä ensisijaisesti itselleni, mutta iloitsen, jos sinäkin saat tästä iloa ja hyvää mieltä elämääsi.

Lasten itse tekemät synttärimuistamiset lämmittävät vielä viikkojenkin päästä.

Mikä sitten on tuonut iloa omaan elämääni viime päivinä? Kevään kasvun herääminen ilahduttaa joka vuosi. Viime viikolla ehdin pitkästä aikaa jutella siskoni kanssa rauhassa. Viikonloppuna ehdin puuhata puutarhassa, ja nyt on kaksi neljästä omenapuusta leikattu ja oksat haketettu. Herukat ovat saaneet tuhkaa ja katetta juurilleen. Viikonloppuna myös nukuin paremmin kuin pitkään aikaan, ehdin jutella puolisoni kanssa ja jopa ommella, mikä oli aivan odottamatonta. Projekti on toki kesken, mutta tärkeintä lieneekin matka eikä päämäärä. ;)